Ruskaretki Tšernobyliin

Syksyn 2009 perioditauon alkajaisiksi lähdimme viettämään pitkää viikonloppua Ukrainaan, kun Internetin matkatoimistojen tarjouksia selaillessamme satuimme löytämään suhteellisen opiskelijaystävälliset lennot Kiovaan. Lisätäksemme reissun mielenkiintoisuusastetta aloimme selvitellä mahdollisuuksia vierailla maailmanhistorian pahimman ydinonnettomuuden tapahtumapaikalla ja lopulta varasimme Kanadalaisukrainalaisen matkanjärjestäjän kautta itsellemme päiväretken Tšernobyliin. Tästä ajatuksia herättävästä matkasta haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen.

 Tšernobylin ydinvoimala sijaitsee reilut sata kilometriä Kiovasta pohjoiseen, joten matkamme sinne ja takaisin taittui matkanjärjestäjän palkkaaman Sergein sanalla sanoen rivakasti kipparoiman pikkubussin kyydissä. Voimala-alueen ympäriltä Ukrainan viranomaiset ovat eristäneet tuhansien neliökilometrien kokoisen alueen, jonka sisäpuolelle pääsyyn vaaditaan etukäteen anottu viranomaisten lupa. Retken ensimmäinen jännittävä hetki sijoittui tarkastuspisteelle tämän alueen rajalla kun passejamme omaan listaansa yhdessä kuljettaja-Sergein kanssa vertaillut miliisi pyöritteli päätään ja tokaisi useamman kerran ”njet”. Kyse taisi kuitenkin olla vain listan kyrillisen kirjoitusasun ja passiemme länsimaisten karaktäärien yhteensovittamisesta eikä mistään vakavammasta, sillä matkamme jatkui kohti katastrofin ydintä.

Ajaessamme laveaa tietä kohti Tšernobylin kaupunkia alkoi alueen autius pikkuhiljaa hahmottua: liikennettä ei meidän lisäksemme ollut lukuun ottamatta satunnaista miliisi-Ladaa. Tarkemmin tienvarren metsiä katsellessa hahmottui puuston seasta taloja ja muita hylättyjä rakennuksia, joiden oviaukkojen eteen oli vuosien saatossa kasvanut reidenpaksuisia koivuja. Kun pääsimme pikkukaupunkiin jonka nimeä pahamaineinen ydinvoimala kantaa, tapasimme siellä englantia puhuvan oppaamme, joka esitteli meille alueen ja onnettomuuden taustoja ja tapahtumien kulkua. Saimme muun muassa tietää, että itse voimala sijaitsee neljäntoista kilometrin päässä paikasta jossa nyt olimme, ja että reaktoreja lähinnä oleva kaupunki Pripyat – jota olimme menossa katsomaan parin tunnin kuluttua – oli vajaalla 50 000 asukkaallaan alueen suurin ja evakuoitiin kaksi päivää onnettomuuden jälkeen vaivaisessa kahdessa tunnissa! Operaatio oli vaatinut 1600 bussia, jotka silloinen neuvostohallitus oli määrännyt Kiovasta paikalle. Jotain silloisesta hallinnosta kertonee myös se, että yhtä tiedemiestä lukuun ottamatta kaikki asianosaiset olivat sitä mieltä, että koko tapahtuma tulisi painaa villaisella ja katastrofin aiheuttanut nelosreaktori yritettiin jopa käynnistää uudelleen. Oppaamme mukaan tämä henkilö päätyi itsemurhaan onnettomuuden jälkeen. Surullinen ihmiskohtalo tragedian keskellä sinänsä, että vaikka evakuointi aloitettiinkin turhan myöhään, hänen ansiostaan se sentään aloitettiin – ja ilman tätä omaa järkeään ja omaatuntoaan kuunnellutta ihmistä olisi varmasti huomattavasti useampi elämä tuhoutunut.

Pientä epävarmuutta meissä herättivät Ukrainan presidentin edellisenä päivänä televisiossa esittämät kommentit säteilyvuodoista tuhoutunutta nelosreaktoria suojaavassa betonisessa sarkofagissa, mutta oppaamme totesi tyynesti, ettei hänelle ole tullut tietoa merkittävistä riskeistä. Toisaalta sama mies lausahti allekirjoittamistamme ulkomaisille vierailijoille tarkoitetuista säännöistä että ”ei niitä nyt ihan kirjaimellisesti tarvitse ottaa”. Kaikesta huolimatta retken hinaan sisältyneen perinteisen ukrainalaistyylisen lounaan (raaka-aineet oli tuotu eristysalueen ulkopuolelta – kuulemma) jälkeen olikin sitten vuorossa jälleen minibussiin kiipeäminen ja matka kohti ground zeroa sai alkaa.

Pysähdyimme onnettomuuden alkusammutustöissä olleiden palomiesten muistomerkillä – koko tämä kolmenkymmenen hengen ryhmä kuoli viikon sisällä onnettomuudesta säteilyn aiheuttamiin komplikaatioihin. Tässä vaiheessa, edetessämme kohti voimalaa ja geigermittarin tiivistäessä hiljalleen naksutteluaan, oppaamme myös ikään kuin ohimennen kysymyksiimme vastaillessaan totesi, että hänellä on ongelmia silmiensä kanssa (olimmekin jo ehtineet ihmetellä miksi hän ei ottanut aurinkolasejaan pois missään vaiheessa) ja ajoittain päänsärkyjä; syynä hän piti pitkiä alueella vietettyjä aikoja. Jälleen kerran: ei mitenkään rauhoittavaa kuultavaa pienelle ryhmällemme, mutta toisaalta olimme menossa alueelle vain muutamaksi tunniksi ja itse epäilen että tämän tyyppiset kommentit voivat hyvinkin olla myös osa retken tunnelman luomista.

Matkalla räpsimme kuvia muun muassa ”kylästä” jossa vain ruohoa kasvavat kummut ja radioaktiivisuudesta varoittavat kyltit olivat jäljellä merkkeinä reilun parinkymmenen vuoden takaisesta asutuksesta, joka suurten säteilypitoisuuksien takia oli jyrätty maan tasalle ja haudattu. Voimala-alueelle tultaessa ihmettelimme välimatkan päästä myös vuonna 1986 viimeistelyä vaille valmiiksi rakennettuja viidettä ja kuudetta reaktoria, joiden kupeella nosturit näyttivät siltä kuin työmiehet olisivat vasta eilen niitä liikutelleet…

Saapuessamme nelosreaktorin porteille yllätyin jonkin verran huomatessani, että alueella ja aivan reaktorin läheisyydessä on jonkin verran ihmiselämää. Oppaamme mukaan alueella työskentelee ihmisiä voimalan ylläpitoon (vaikka sähköntuotanto viimeisessäkin reaktorissa loppui vuonna 2000) ja tuhoutunutta reaktoria suojaavan betonikuoren korjaukseen ja uudistamiseen liittyvissä tehtävissä. Alkuperäinen suojus kun on tehty kestämään noin 30:nen vuoden ajan ja katastrofista on kuitenkin kulunut jo yli 23. Lieneekö johtunut sarkofagin rapistuvasta kunnosta vai mistä, mutta jalkauduttuamme ajoneuvosta reaktorin edustalla ei geigermittarimme tyytynyt enää vain nakuttelemaan vaan alkoi piipittää säteilyvaroitusta ihan tosissaan. Työntekijöiden läsnäolo kuitenkin rauhoitti ainakin minua ja myös oppaamme kertoi lukemien olevan sillä tasolla, että kymmenisen minuuttia voimme komeutta ihmetellä ja kuvia ottaa ilman seuraamuksia.

Tuo aika oli kuitenkin täysin riittävä, ja seuraavana oli vuorossa vierailumme aavemaisin ja sykähdyttävin osa, vierailu hylätyssä Pripyatin kaupungissa. Kaupunkiin mentäessä meiltä kysyttiin jälleen kerran kulkuluvat ennen kuin pääsimme tutustumaan vuonna 1970 perustettuun ydinvoimalatyöntekijöiden kaupunkiin. Pripyat oli rakennettu eräänlaiseksi Neuvostoliiton ideaalipikkukaupungiksi, jossa oli kaikkea mahtipontisista hotelleista ja toimistorakennuksista urheilukeskukseen ja hyvin varusteltuihin kouluihin.

Ensimmäisenä pääsimme omatoimisesti hortoilemaan hotelliin, jossa vastaanottotiskiltä löytyi dokumentteja Kiovan sinfoniaorkesterin vierailusta vuodelta 1985 ja asiakaslistoja vuodelta 1986 ennen huhtikuista onnettomuutta – samaan aikaan kun ylimmässä kerroksessa koivu oli spontaanisti kasvanut betonilattian raosta ja hipoi jo huoneen kattoa. Erittäin kouriintuntuva esimerkki siitä kuinka luonto ottaa takaisin omansa ihmisten sössittyä asiansa.

Hotellin jälkeen pääsimme vierailulle kaupungin tivoliin, joka oli ollut tarkoitus avata vuoden 1986 vappuna, vain viisi päivää onnettomuuden jälkeen. Pakko myöntää että neuvostokansalaisten iloksi pystytetyt maailmanpyörä, karuselli ja törmäilyautot, jotka ruostuvat paikoilleen ilman että yksikään lapsi on niissä koskaan nauranut, ovat koskettava näky. Ehdottomasti ilottomin tivoli jossa minä olen käynyt.

Ennen kuin jätimme aavekaupungin taaksemme, saimme vielä käydä urheilukeskuksessa, jossa uimahallin laatoitus alkaa ajan patinoimana ja luonnon armoilla rapistua ja irtoilla seinistä, sekä yhdessä alueen viidestä koulusta. Nähdessäni liitutaulut, oppikirjat, pulpetit ja neuvostosankareista kertovat julisteet luokkahuoneiden seinillä, oli mahdoton olla ajattelematta niitä tulevaisuuden toivoja, jotka kirmailivat niillä käytävillä reilut parikymmentä vuotta sitten – ja kuinka heidän elämänsä muuttui toisten ihmisten virheiden seurauksena. Hämmentävä yksityiskohta oli myös yksinäinen vanha lapanen erään käytävän lattialla, missähän sen omistaja mahtaa olla nyt?

Matkalla poispäin kävimme vielä katsomassa museoituja ajoneuvoja, joita oli käytetty onnettomuuden raivaustöissä, sekä ”laivojen hautausmaata”, jossa muusta vesistöstä erotetussa altaassa olevat saastuneet ja ruostuneet laivat ovat puoliupoksissa rannan tuntumassa. Läpäistyämme säteilykontrollin eristysalueen rajalla, alkoi matka takaisin kohti Kiovaa. Olo oli hiukan epätodellinen ja mietin, että harmaa syksyinen päivä on hyvä hetki vierailla tuollaisella paikalla – kuolleet lehdetkin saavat aivan uuden kontekstin. Toisaalta luulen, että matkaa Tšernobyliin mihin aikaan vuodesta tahansa, se on paikka, jossa syksy on jollain tavalla aina läsnä.

I.