La mijlocul drumului...

Suntem in Cipru de 2 luni si mai avem inca 2 in fata. Daca ar fi sa fie momentul unor reflectii, ele ar suna cam asa...

Cum ne asteptam, a fost o decizie f buna sa venim ca erasmusi in Cipru, insulita asta ofera mult mai mult decat ce se vede la suprafata: plaja, mare si soare. E dilematic impartita intre "turci" si "greci", ceea ce ridica multe semne de intrebare referitor la locuitorii "partii ocupate", care fac parte dintr-o tara care nu exista, pentru ca nimeni in afara de Turcia nu o recunoaste... are peisaje montane impresionante si zapada in luna martie!!!

Ne-am obisnuit f repede aici, dar cumva asa e si modelul, pentru ca studentii erasmus sunt intr-o dispozitie de "adaptare" si "imprietenire" la foc automat, la modul ca azi facem cunostinta, maine ne vedem la o petrecere si suntem deja prieteni... de suprafata, corect, dar macar ne adaptam repede si usor la noile conditii...

Am calatorit mult deja, am bifat toate atractiile principale din ambele parti (Paphos, Limassol, Larnaca, Agia Napa, Kyrenia, Famagusta) si le vom strabate de cel putin inca 2 ori, o data cu ai mei (care ajung in 2 zile aici pt o saptamana) si o data cu o prietena din Finlanda care va fi aici in vacanta de Paste. Am fost la petreceri, zile de nastere, St. Patrick's Day (stiu, nu suntem in Irlanda)... Am facut si scoala, 3 examene in spate si 2 in fata in decurs de o saptamana...

Deja simtim ca suntem aici de o vesnicie si nu m-am gandit pana astazi ca vom pleca asa repede... pana cand cineva imi spunea azi ca si-a cumparat bilet de avion pt sfarsit mai! E trist ca incepem sa discutam despre cand plecam, unii (nu multi) vor ramane aici pt vara, sa lucreze sau sa calatoreasca, insa marea majoritate pleaca sfarsit mai-inceput iunie... Ca si noi, de altfel... ne gandim din ce in ce mai serios sa zburam spre Tampere via Anglia, sa-i vizitam pe fostii colegi si actualii prieteni din Lyndhurst...

Cred ca asta e marea diferenta intre cele 3 luni in Anglia si astea 4 luni in Cipru: daca vreodata vom mai ajunge pe aici, nu vom mai avea aici aceiasi oameni ca acum, toti ne indreptam spre case si spre alte aventuri, Ciprul nu va mai fi niciodata la fel si nici nu e de ramas pe aici mai mult decat e semestrul de lung. In schimb, in Southampton si Lyndhurst avem prieteni care locuiesc acolo si de care ni s-a facut deja atat de dor ca tanjim sa mergem sa-i vizitam si poate sa-i avem ca oaspeti in Finlanda... plus ca acolo majoritatea sunt de "varsta" noastra, in cupluri sau familii chiar, aici sunt studenti de anul 2-3, singurei si chefosi, pusi pe agatamente si pierdut noptile in aburi de alcool.... adica toate chestiile pe care le-am iubit si le-am facut, dar am pus aproape zece ani deja intre acea persoana si asta care va scrie acum... nu zic, imi place, mergem, dansam...etc.. dar probabil nu-i voi duce lipsa cand ne vom intoarce la frig si zapada pt 6-7 luni.... brrr, pot sa raman in Cipru, va rog? :D

O.

Saariautoilua kanssa ystäväin

Tuossa jokunen aika sitten minulla ja O.lla oli kunnia saada neljän hengen matkaseurue Suomesta vieraaksemme tälle Välimeren saarelle, ja yksi viikonloppu sitten vietettiin heidän kanssaan enemmän ja vähemmän tien päällä Kyprokseen maisemissa kurvaillen. Tuosta viikonlopusta ajattelin nyt pientä matkakertomusta toimittaa ja joitakin ajatuksia kanssanne jakaa.

Sovittiin siis treffit perjantaille tänne Nikosiaan, josta oli tarkoitus lähteä Troodosvuorten taakse kauas pois roadtripille. Heti ensi alkuun oli vähän haasteita, kun hotellin väki oli onnistunut markkinoimaan ystävillemme puolicharter-bussikyydin tänne pääkaupunkiin Larnacasta sen sijaan että olisivat hypänneet julkisen liikenteen Intercity-bussiin. Kuski sitten kierteli vähän siellä sun täällä ja tiputteli kaikki muut kyytiläiset muihin osiin Nikosiaa ennen kuin vaivautui tuomaan joukkion kohtaamispaikkaamme. Jouduin pitämään sillä välin puhelinkonferenssia vuokra-autoa välittäneen matkatoimiston kanssa, koska viivästyksen takia emme päässeet kumikalossia noutamaan sovittuun aikaan. No, loppujen lopuksi saatiin porukka kasaan ja autokin noudettua ilman suurempia ongelmia, vaikka matkatoimiston työntekijät eivät kovin hyvin olleetkaan perillä vuokraustoimenpiteistä, kun vuokrafirman rouva oli joutunut jo paikalta poistumaan. Niin matkamme siis lopulta pääsi alkamaan. Täytyy myöntää, että ensi alkuun oli aikas mielenkiintoisaa ja sopivan haasteellista totutella vasemmanpuoleiseen liikenteeseen ja hallintalaitteiden outoon sijaintiin, mutta ilman suurempia kommelluksia selvittiin, vaikka kanssa-autoilijoita välillä totutteluvaiheeni hymyilyttikin.

Kuuden hengen joukkueemme siis suuntasi tila-Ooppelin nokan kohti Troodos vuoristoa. Kilometrien taittuessa maisemat paranivat jatkuvasti, kunnes noustessamme ylemmäs meitä odotti yllätys: lunta oli vuoristossa huomattavasti enemmän kuin kuukausi aikaisemmin kuin O.n kanssa samoilla teillä bussiretkeilimme. Sen lisäksi ylös kiivetessämme sukelsimme pilven sisään, mikä ikävä kyllä rajoitti näkyvyyttä siihen malliin, että huipulta ei tarvinnut paljon maisemia ihastella. Jännityksellä seurasimme numeroiden ensin vähenevän auton lämpömittarissa, jonka jälkeen miinusmerkki ilmaantui eteen ja asteen puolikkaat alkoivat taas kerääntyä. koetin jatkuvasti tunnustella tien pinnan tilaa, mutta ylöspäin mennessä se onneksi tuntui pysyvän sulana. Huipulla pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään perin Skandinaavista maisema (ympäröivän pilven vuoksi ei pystynyt oikein näkemään että oltiin korkealla vuoristossa), ennen kuin suuntasimme keulan toista tietä pois vuorelta – tai niin me siis luulimme.

Kun aloimme laskeutua Olympos-vuoren pohjoisrinnettä, muuttui homma entistäkin jännittävämmäksi. Samalla kun muutamia lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta, muuttui tie loskaiseksi, mikä ei muutaman millin kulutuspinnalla varustetuille kesärenkaillemme ollut mikään positiivinen yllätys. Hiivimme siis korkeimmalta huipulta alamäkeen sellaista 20km/h vauhtia, josta huolimatta ABS-jarrut saivat välillä nakutella ihan tosissaan. Vastoin oletuksiamme tie pian kääntyi lisäksi uuteen nousuun sen sijaan että olisimme olleet pian lumirajan alapuolella. Onneksemme aurauskalusto oli kuitenkin sen verran saanut työtä tehdyksi, että ylämäissä oli aina jostakin kohtaa tietä sen verran asfalttia näkyvissä, että eteenpäin päästiin. Liikenne oli tosin hiljaista – vain me ja muutama muu sekopäinen vuokra-autoilija. Paikalliset ilmeisesti osasivat olla viisaampia ja pysyttelivät poissa pohjoisrinteiden teiltä. 

Matka siis jatkui, ja niin jatkuivat lumiset vuoretkin! Aina kun luulimme laskun alkaneen, kääntyikin tie neulansilmämutkan jälkeen yllättäen uudelleen nousuun, ja hitaasti länteen päin suunnatessamme kiersimme kutakuinkin kaikki matkanvarrelle sattuneet vuorenhuiput maanvyörymien tielle jättämiä kiviä väistellen. Pitkiin aikoihin ei vastaantulijoita näkynyt, joten kun ensimmäisen peltikummajaisen etuvalot ilmaantuivat mutkan takaa, autossa olijat vallan kiljahtivat säikähdyksestä ja kaikki säpsähtivät – kuski mukaan lukien :) Parin tunnin raivoisan ratin vääntämisen ja tienpinnan jatkuvan tarkkailun jälkeen aloimme pikkuhiljaa lopulta olla lumirajan alapuolella ja puskapissitauon jälkeen tunnelmat autossa olivat korkeammalla – etenkin kun kirkkaan sininen meri silloin tällöin pilkahteli vuorten lomasta. Auringon vajotessa alemmas ajelimme silmiä hivelevän kauniiden viininviljelyseutujen halki Pafoksen kylttejä seuraillen. Rannikon matalammilta vehreiltä kukkuloilta Välimeri avautui syvän sinisenä edessämme samalla kun aurinko loi häikäisevän siltansa veden yli laskeutuessamme Pafoksen laitamille ja pysähtyessämme syömään Kyproslaista grilliruokaa.

Aterian jälkeen oli ilta jo hämärtynyt, ja oli aika ruveta pohtimaan yöllistä leposijaa. Päätimme lähteä kokeilemaan hotellia, jossa O.n kanssa olimme yöpyneet kuukautta aiemmin, ja saimmekin neuvoteltua huonehintaa sen verran alaspäin alun perin meille ehdotetusta, että päätimme tehdä majamme siksi yöksi jälleen hotelli Paphiessaan. Ilta sujui rattoisasti rantapromenadia maleksien ja miellyttävässä pubissa istuskellen, jonka jälkeen väsyneet matkaajat löysivät levon päivän seikkailuistaan hotellin vuoteissa.

Aamulla käytiin tankkaamassa energiaa englantilaistyylisen aamupalan merkeissä eräässä merenrantakahvilassa, jonka jälkeen muodostimme joukostamme kaksi ryhmää sukupuolijakaumaa noudattaen: naiset shoppallemaan ja miehet seikkailemaan. Kauniimman osaston tutustuessa Pafoksen myymälätarjontaan me T.n kanssa vierailimme katakombissa ja ikivanhojen asuinsijojen luolamaisissa raunioissa. Pari tuntia kului molemmilta osastoilta rattoisasti, ja ostoksiakin näkyi mukaan tarttuneen.

Tämän jälkeen olikin aika jättää Pafos taakse ja suunnata rannikkoa pitkin Afroditen syntymäpaikalle matkalla Limassoliin. Afroditen syntymäpaikka on siis se kohta Kyproksen läntistä rannikkoa, jossa kyseinen rakkaudenjumalatar taruston mukaan nousi merestä. Nousi joku sieltä aikanaan tai ei, niin kyseessä on äärimmäisen vaikuttava pätkä rannikkoa, jonka häikäisevää kauneutta ihastellessa meiltä vierähti tovi jos toinenkin kameroiden räpsähdellessä ja aaltojen kohistessa rannan erikoisten kivimuodostelmien lomassa. Lopulta olimme kuitenkin hengittäneet maisemaa tarpeeksemme ja matka jatkui kohti Limassolia. Ilta kuitenkin alkoi taas jo hiipiä päälle, joten eläintarha jätettiin väliin ja Limassolin vierailu rajoittui rantabulevardilla maleskeluun ja kreikkalais-italialaisessa ravintolassa syömiseen. Ruoka oli hyvää, mutta laskun saapuessa yllätys oli ikävä. Annosten hinnat olivat kyllä sitä mitä pitikin, mutta koska juomien hintoja ei ruokalistassa oltu mainittu, tilasimme vain vettä. Tämä osoittautui virheeksi, sillä rosvoryökäleet laskuttivat yhteensä 12€ kahdesta litran vesipullosta!! Mitä tästä opimme: jos juomien hintoja ei ruokalistassa näy, on parempi tivata hintaa etukäteen tai kävellä ulos. Mutta mutta, kuten sanoin pitsat olivat maittavia – ja onneksi meitä oli kuusi henkeä jakamassa vesipullojen aiheuttamat tappiot :)

Limassolista lähdettyämme piipahdimme Larnacassa ystäviemme hotellilla, jonka jälkeen matka jatkui Larnacan rantakohteeseen. Vaikka alue tähän aikaan vuodesta olikin hiljaista, löysimme erään suht mukavan baarin, jonka lauantai-illan karaoke-esiintyjien kuunteleminen oli perin viihdyttävää. Esitysten taso oli vaihteleva, mutta olipa joukkoon eksynyt useampikin ihan mainio karaoketähti. Meistä kukaan ei tällä kertaa mikkiin tarttunut. Tipautettuamme ystävämme hotellille, minä ja O. ajelimme kotiin Nikosiaan nukkumaan ja keräämään voimia seuraavan päivän seikkailuihin.

Sunnuntai-aamuna sitten poimimme tiimin 4 jäsentä Larnacasta, vierailimme Larnacan suolajärven rannalla sijaitsevassa, muutama vuosi sitten restauroidussa Hala Sultan Tekke –moskeijassa, ja jatkoimme matkaa kohti saaren kaakkoisoisia. Valitettavasti suolajärvellä ei tällä kertaa sattunut olemaan flamingoja – liekövät mokomat jo vaihtaneet maisemaa kesäksi. Joka tapauksessa tie vei meidät Cape Grekon tuntumaan aivan saaren kaakkoisimpaan kärkeen, jossa kukkulalle kiivetessämme avautui edessämme jälleen silmiä hivelevän upea maisema. Keväisen auringon lämmittäessä meri hohti mitä upeimmissa sinisen sävyissä ja rantojen rosoinen kalkkikivi tarjosi upean vastakohdan meren aalloille. Aikamme maisemaa ihasteltuamme teimme pienen siirtymätaipaleen lähemmäksi Agia Napaa ihastelemaan meren aaltojen rantakallioon syövyttämiä luolastoja ylhäältä käsin. Valokuvatessamme kuumeisesti näitä valtavia onkaloita seisoimme käytännössä tyhjän päällä, sillä aaltojen pauhina oli syönyt kalliota altamme useiden metrien verran.

Näiden jylhien maisemien jälkeen vetäydyimme Nissi-Beach hiekkarannalle lepäilemään. Valitettavasti tämä turistikohde oli käytännössä kiinni vielä tähän aikaan vuodesta, joten esimerkiksi yleisiin vessoihin ja pukukoppeihin ei ollut pääsyä, vaikka rannalla useampi ihminen käyskentelikin aurinkoa ottaen ja aalloissa kahlaillen. Vaikka tuuli olikin ehkä hiukan turhan raikas, saivat halukkaat pohjoisen asukit vähän väriä pintaan, simpukoita matkamuistoksi ja uimareissun välimeressä heitettyä. Rannalta poistuessamme alkoivat ”suolet syömään toisiaan” kuten seurueemme jäsenet osuvasti asian ilmaisivat, ja löysimmekin oikein miellyttävän Flames-nimisen ravintolan, joka oli auki ja toivotti meidät tervetulleeksi. Jos edellisenä päivänä ravintolakokemus Limassolissa oli päättynyt karvaaseen yllätykseen, niin näin ei ollut asian laita tällä erää. Ruokalista oli erittäin selkeä ja järkevästi hinnoiteltu, minkä lisäksi palvelu oli erittäin ystävällistä ja asiallista. Ravintolapäällikkö intaantui juttelemaan kanssamme ihan tosissaan, mutta juuri sopivasti, että se ei millään tapaa häirinnyt. Hän kertoili meille Kyproksesta ja kokemuksistaan työskentelystä ravintola-alalla helteisinä kesäkuukausina. Illallishetkemme sujui rattoisasti ja laskun pyytämisen jälkeen talo tarjosi vielä kaiken kukkuraksi mustikkaliköörit jälkiruuaksi. Miellyttävä kokemus siis – jos satutte Nissi Beachin suunnalla liikkumaan, niin voin suositella kyseistä ravintolaa.

Näin oli siis sunnuntai-ilta hämärtynyt ja viikonlopun seikkailu alkoi olla takanapäin. Piipahdimme vielä ystäviemme hotellilla, ennen kuin suuntasimme O.n kanssa takaisin Nikosiaan ja opiskelijan arkitodellisuuteen. Kiitos Suomesta saapuneille ystävillemme oikein mukavasta viikonlopusta!

I.

Tuhannen turkkilaista, tiukkaa sensuuria ja muuta kummaa Istanbulissa

Tervehdys rakkaat blogisivullemme eksyneet kanssaihmisolennot! Ihan tähän kärkeen haluan esittää pahoitteluni päivitysten täydellisestä puuttumisesta muutamien menneiden viikkojen ajalta. Kysymys ei suinkaan ole siitä, ettei elämäämme ole siunaantunut yhtään raportoimisen arvoista tapahtumaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Viimeiset viikot ovat olleet niin kiireisiä, että ei ole edes ehtinyt persettään bloginkirjoitusasentoon asetella, mutta tänään tuntuu olevan sen verran hiljaisempi ilta, että ehdin ainakin joistakin seikkailuistamme hiukan kertoilla.

Paljon on siis viime viikkoina tapahtunut ja ympäriinsä reissailtu, mutta aloitan kronologisesti ensimmäisestä (kuten myös maantieteellisesti pisimmälle suuntautuneesta) retkestämme Euroopan ja Aasian yhtymäkohtaan Turkin Istanbuliin, joka kreikan kielessä tunnetaan edelleenkin itsepäisesti Konstantinopolina. Jälleen pieni yksityiskohta, joka osuvasti kuvaa Kreikkalaisten ja Turkkilaisten hellän ystävällistä suhdetta...

Perjantaina 4 päivä kuluvaa kuuta herätä paukautettiin kolmen eri herätyskellon voimin aamulla aikaisemmin kuin Juhani ja Liisa joulukirkkoon konsanaan, sillä aamuviiteen mennessä oltiin oltu jo hereillä puolisentoista tuntia ja hilattu takamuksemme ensin asunnolta taksilla rajanylityspaikalle, josta jalkaisin halki aamuöisen Pohjois-Nikosian linja-autoasemalle, josta nousimme Ercanin lentokentälle vievään bussiin. Ercan on siis Turkkilaismiehityksen alla olevan Pohjois-Kyproksen puolella Nikosian laitamilla sijaitseva lentokenttä, josta lentoja lähtee vain ja ainoastaan turkkiin. Mikään muu maa kun ei ole Pohjois-Nikosian itsenäisyyttä siis tunnistanut, niin lentokenttääkään ei poliittisesti "ole olemassa" muiden kuin Turkin näkökulmasta :) Oli miten oli, pieni ja siistikuntoinen Ercanin lentokenttä on kuitenkin vahvasti läsnä fyysisessä todellisuudessa, ja ihan oikea Atlasjet-lentoyhtiön Boeing-lentokone meidät sieltä turvallisesti ja mukavasti Istanbuliin kuljetti.

Istanbul Atatürk -kentälle sitten laskeuduttiin aamulla puoli yhdeksältä, ja aloitimme seikkailumme tuossa idän ja lännen rajamailla häilyvässä metropolissa. Heti junamatkalla lentokentältä kaupunkiin sattui perin kummallinen tapaus, kun vastakkaisella penkillä puhuvien miesten puheesta ymmärsin tasan kaksi sanaa "Finlandia" ja "Helsinki". Siinä junasta poistuessani päätin huikata jutustelijoille lontoon kielellä, että olen muuten Suomesta, ja kappas kummaa, toinen miehistä oli jäämässä samalla pysäkillä pois ja vastasi myös suomeksi... Muutama sananen siinä vaihdettiin ja selvisi, että miehen äiti oli kotoisin Sisiliasta, hän itse oli syntynyt ja kasvanut Turkissa, mutta on nykyään Suomen kansalainen ja asustellut pohjolan hyvinvointivaltiossa jo 23 vuotta. Perin lystikäs alku matkalle siis.

Pienen etsimisen ja läheisen ravintolan avuliaan tarjoilija avulla sitten löydettiin hotellille, jossa jouduttiin O.n kanssa ottamaan kaikki Englannissa työskennellessämme oppimamme reklamaatiotaidot käyttöön, kun huone ei ollut sitä mitä luvattiin. Varasimme huoneen parisängyllä, mutta saimme hotellin vanhaan arsenaaliin kuuluneen kulahtaneen twin-mallisen (eli kahden erillisen sängyn) huoneen, joka ei vielä Istanbulin talvisäässä tahtonut oikein lämmetä. Noo-o eipä tuosta huoneesta suuria rahoja kyllä maksettukaan, ja ottaen huomioon, että matkakumppaneinamme ollut saksalaispariskunta oli maksanut huoneestaan kovemman hinnan (koska varasivat sen myöhemmin), oli reilua, että meillä oli näitä ongelmia, eikä heillä. Neljä yötä olimme siis Istanbulissa yhteensä, ja viimeiseksi kahdeksi yöksi saimme O.n kanssa sitä mitä tilasimme, ja vieläpä ihan riittävän lämpötilan, kun saimme huoneen vaihdettua. Mutta se siitä aiheesta.

Ennen kuin rupean tarkemmin kertoilemaan kokemuksistamme ja elämyksistämme Istanbulissa, haluan ehdottomasti jakaa yllätyksen, jonka koimme kun yritin kirjoittaa pienen artikkelin ensimmäisestä päivästämme kaupungissa tähän kyseiseen blogiin. Kun yritin päästä tälle sivustolle Turkissa, ilmestyi ruudulle vain pieni punainen teksti tuolla suomen kielen kaukaisella sukulaisella. Pienen Googlettamisen jälkeen selvisi, että kyseessä todellakin oli juuri se, mitä en ensin ollut uskoa todeksi: Turkin hallitus sensuroi Internet-sivustoille pääsemistä niin raskaasti, että blogger.com sivustolle pääsy on siinä maassa estetty viranomaisten toimesta! Meidät vallannut tunne oli lähes surrealistinen. Kiinassa tai esimerkiksi Saudi-Arabiassa ei vastaava kokemus olisi minua juuri yllättänyt, mutta maassa joka mukamas jollakin (pääosin taloudellisilla) rahkeilla yrittää päästä Euroopan Unionin jäseneksi, tällaista en odottanut. Oikeastaan vielä hurjempaa on että syy tähän estoon on se, että joku tähän blogiportaaliin kirjoittanut, oli röyhkeyksissään uskaltanut kritisoida modernin Turkin perustajaa Kemal Atatürkia. Selvennykseksi: kyseisen puolijumalan kritisoiminen on siis nimenomaan erikseen kielletty Turkin lain nojalla - että sellaista sananvapautta Turkissa. Eikä blogger.com siis suinkaan ole ainoa sivusto, joka Turkissa on kielletty, vaan blokattujen sivujen määrä taitaa liikkua tuhansissa. Itse asiassa jopa Youtube oli Turkin maalla kielletty pitkän aikaa, mutta tällä hetkellä ainakin toistaiseksi toimii. Ne videot, jotka loukkaavat edesmennyttä herra Atatürkia tosin - luonnollisesti - eivät taida kovin helpolla aueta.

Muutenkin on mielestäni perin erikoista, että islamilaisessa valtiossa, jossa uskonnollisten vähemmistöjen (kuten kristittyjen) olot eivät ihan ruusuilla tanssimista ole, entisen johtajan henkilökultti on niin vahva, ja hänen kritisoimisensa on lähes Jumalanpilkkaan rinnastettava rikos. Epävirallinen turkkilainen versio islamilaisesta uskontunnustuksesta tuntuisi oleva "Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa - eikä sovi unohtaa Atatürkia". No, edellinen lause saattaa olla hiukan liian karrikoitu, eikä kukaan oikea turkkilainen muslimi tietenkään koskaan sanoisi mitään tällaista. Pointtini on yksinkertaisesti se, että kuten en odottanut EU-jäsenyyttä havittelevalta valtiolta näin vahvaa sensuuria (muita ihmisoikeusongelmia tiesin kyllä Turkissa oleva), an myöskään odottanut löytäväni islamilaisesta valtiosta näin vahvaa ja lailla suojattua henkilökulttia - Atatürk on selväsi enemmän kuin vain merkittävä historiallinen hahmo, hän on kansallinen kyseenalaistamaton ikoni.

Mutta siirtykäämme politiikasta muihin aiheisiin. Koska olimme aikaisin liikkeellä, ehdimme jo ensimmäisenä päivänä muun muassa tutustumaan sulttaanien hautapaikkoihin ja vierailemaan Dolmabahce-palatsissa, joka toimi vanhan Turkkilaisen imperiumin viimeisten sulttaanien asuin- ja hallintorakennuksena, ja jossa myös edellä mainittu Atatürk heitti henkensä. Huone jossa tämä puolijumala kuoli, on oppaamme mukaan säilytetty entisellään, ja näimme hänen kuolinvuoteensa lisäksi muun muassa hänen lääkekaappinsa ja pyörätuolinsa. Itseeni tämä nyt ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta kokonaisuutena palatsi on kyllä vierailemisen arvoinen, joskin tyyliltään hyvin eurooppalainen. Omalla tavallaan on tietysti kiehtovaa nähdä eurooppalaistyylinen palatsi, jossa kuitenkin on vahvasti läsnä itäinen sulttaanien perintö. Palatsissa ja haaremissa pääsee vierailemaan ainoastaan oppaan vetämissä ryhmissä, missä tietysti on sekä huonot, että hyvät puolensa: toisaalta huoneista saa paljon enemmän irti, kun joku hiukan selittää mitä silmien edessä avautuu, mutta mitään yksittäistä huonetta ei ole aikaa jäädä pidemmälti ihmettelemään. Sen lisäksi tietysti Turkin tai Englannin kielen taito on erittäin suositeltavaa, sillä nämä ovat ne kaksi kieltä, joilla kierroksen koko päivän säännöllisin väliajoin alkavat.


Lauantaina meillä oli onni saada joukkoomme puolipaikallinen opas, kun kaupungissa useamman viikon viettänyt vaihto-opiskelija (joka oli viettänyt syyslukukauden Kyproksella) liittyi joukkoomme ja esitteli hiukan paikkoja. Pääsimme käymään muun muassa Istanbulin köyhemmissä kortteleissa, joihin turistit harvoin eksyvät, vaikka maantieteellinen etäisyys suurten merkkiliikkeiden täyttämiltä kävelykaduilla ei kovin suuri olekaan. Hän myös näytti meille paikan, jossa kurdien ja turkin hallintokoneiston välisten jännitteiden eskaloituminen oli johtanut jälleen yhteen itsemurhaiskuun, jossa pari turkkilaispoliisia oli saanut surmansa aivan Istanbulin uudessa keskustassa vain paria kuukautta aiemmin. Lisäksi piipahdimme pikapuoliin toisella mantereella, kun ylitimme joukkoliikenne lautalla Bosporinsalmen ja kävimme Aasiassa syömässä, enne kuin taas palasimme iltapäiväksi Eurooppaan. Kävimme vielä Sinisessä Moskeijassa, jossa epäkunnioittavasti naureskelimme naispuolisten vartijoiden yrityksille pitää naiset ja turistit poissa rukoukselle pyhitetystä moskeijan osasta. Täytyy tosin myöntää, että on turkkilaisilta hyvin reilua, että niin nais- kuin miesturistitkin päästetään tasapuolisesti ihmettelemään moskeijaa sisältä päin - tämä kun ei monissa arabimaissa tulisi kuuloonkaan.

Seuraavaksi suuntasimme Grand Basaariin, joka nimensä mukaisesti on valtava (35 000 neliömetriä) katettu yhtenäinen basaarialue, josta tarttui mukaan kokoelmiini Turkin lippu, O.lle käsinmaalattu posliinikippo, ja suomalaiselle vaihtariystävällemme B.lle synttärilahja. Täytyy myöntää että basaari oli positiivinen yllätys, sillä myyjät olivat huomattavasti vähemmän aggressiivisia kuin paikan ulkopuolella, jossa eräs kohtalaisen sujuvasti suomea puhunut turisteja metsästävä turkkilaismies yritti tehdä meihin positiivisen ensivaikutuksen kiroilemalla kuuluvasti suomeksi, roikkui mukanamme pitkän aikaa, kunnes kävi selväksi, että emme olleet hänestä kiinnostuneita, ja lopulta huuteli suomenkielisiä solvauksia peräämme kun saimme ukonkutaleen karistettua kannoiltamme. Tähän verrattuna basaarin sisällä kauppansa oven suussa seisonut mies joka surkealla äänellä totesi että "I need a customer" ("tarvitsen asiakkaan"), oli hellyttävän hupaisa, ja olisin mielelläni ostanut häneltä jotain, jos hänelle vain olisi ollut myytävänä mitään, mikä olisi minua sattunut kiinnostamaan. Basaarikierroksen jälkeen illalla piipahdimme "paikallis"ystävämme kanssa vielä eräissä kansainvälisten opiskelijoiden kotibileissä, ennen kun suuntasimme hotellille latailemaan akkuja seuraavan päivän retkiä varten.


Sunnuntaina olikin sitten vuorossa kauan suunniteltu Bosporinsalmen risteily, jonka aikana mukavasti lämmitetty ja viihtyisä, joskin kohtalaisen kulahtanut, laivamme kuljetti meidät aivan Mustan Meren suulle saakka. Edellisenä iltana olimme kuitenkin onneksemme havainneet sen julman tosiasian, että Hagia Sofia (joka siis nykyään on museo) on maanantaisin kiinni, joten heti aamuvarhaisella puoli yhdeksän jälkeen olimme malttamattomana odottamassa porttien aukeamista, jotta ehdimme vierailla tässä historiallisessa ja valtavassa kirkossa/moskeijassa ennen laivamme lähtöä. Kun portit lopulta yhdeksältä aukesivat, olimme O.n kanssa ensimmäisiä, jotka sinä päivänä tähän majesteettiseen rakennukseen sisälle astuivat. Kun Istanbulissa käy, niin onhan tämä Konstantinopolin kulta-ajan maamerkki nähtävä. Vaikka rakennus onkin monelta osin melkoisen rapistunut, on se mielestäni silti näkemisen arvoinen osaltaan juuri sen takia. Monumentaalisen kokonsa lisäksi Hagia Sofiassa on omalla tavallaan vaikuttavaa juuri se, että sen rapistuneisuudessa historian havina ja kaupungin merkitys menneille imperiumeille tullee ehkä paremmin julki, kuin jos rakennus olisi restauroitu jonkin tietyn aikakauden mukaiseksi. Samalla sen rooli "museona", jonka ylläpitoon ei liiemmin panosteta, kertoo osuvasti myös siitä, että Istanbul ei enää ole kansainvälisesti merkittävimpien metropolien joukossa, ja nykyisen Turkin viranomaiset eivät oikein tiedä mitä rakennuksella pitäisi tehdä (paitsi tietysti nyhtää rahaa turisteilta).

Vaikka keli olikin hiukan pilvinen, vettä ei sentään satanut ja Bosporin retki oli muutenkin hyvin onnistunut. Matkamme huipentui kolmen tunnin oleiluun pienessä ja idyllisessä (joskin hikan turistisessa) kalastajakylässä Bosporin suulla, jossa söimme kalaa lounaaksi ja kiipesimme läheisen kukkulan laelle ihailemaan maisemia. Vaikka kukkulan huipulle rakennetun linnan raunioille pääsy olikin kielletty arkeologisten kaivausten takia, aukesivat edessämme komeat maisemat niin Eurooppaan kuin Aasiaankin - sekä tietysti mustan meren aavalle ulapalle. Illalla sateisessa Istanbulissa yritimme tutustua kaupungin shoppaalumahdollisuuksiin vaihtelevalla menestyksellä. Emme löytäneet etsimäämme valtavaa ostoskeskusta, mutta ystäväpariskuntamme sai jotakin ostettua eräästä toisesta keskuksesta. Niin ja ostimmehan mekin O.n kanssa tuubillinen hammastahnaa :)


Maanantaina vierailimme Topkapi-palatsissa, jossa mielenkiintoisinta olivat sulttaanien aarrekammioiden tavarat ja pyhäinjäännökset, joskin hyytävän kylmä ilma teki vierailustamme vähemmän miellyttävän. Kunnon talvivaatteilla olisi tietysti pärjännyt, mutta kun kaikki talviset vermeeni sijaitsivat tuhansien kilometrien päässä pohjoisessa, niin eivät ne paljon lämmittäneet. Näin kristittynä pyhäinjäännöksistä  mielenkiintoisia olivat ehdottomasti "profeetta" Davidin miekka, "profeetta" Abrahamin kattila, profeetta Mooseksen sauva sekä profeetta Johanneksen (kastaja) kallon palanen ja käsi. Skeptisen luonteeni pohjalta en nyt ihan sataprosenttisen varma esineiden aitoudesta, kun en tiedä miten perusteellisten tutkimusten perusteella esineiden omistajat on määritelty, mutta eihän sitä koskaan tiedä... Ainakin kyseinen miekka saattaa tietysti hyvinkin olla lähtöisin kuningas Daavidin asevarastosta. Käyttikö herra sitä koskaan itse, onkin varmasti toinen juttu. Joka tapauksessa oli mielenkiintoista löytää tällä tavalla nimettyjä esineitä ja nähdä näiden Kristinuskon (ja juutalaisuuden) suurten hahmojen nimien edessä termi "profeetta" tässä islamilaisessa paikassa. Tietenkin suurimmat huoneet ja komeimmat vitriinit oli varattu Profeetta Muhammedin parran palasille, kaaban mustan kiven suojuskopin oven vanhoille saranoille ja muulle heille tärkeälle krääsälle...


Maanantain toinen vierailukohteemme oli omalla tavallaan ehkä mielenkiintoisin ja yllättävin koko matkalla. Vajosimme maan alle (tai siis kävelimme portaita pitkin, mutta vajoaminen kuulostaa dramaattisemmalta) Basilica Cisterniin, joka on Konstantinopolin suuruuden aikainen valtava maanalainen pylvässalin mallinen vesisäiliö. Konstantinopolin jouduttua Ottomaanien käsiin säiliö jäi unholaan, ja löydettiin uudelleen satoja vuosia myöhemmin, kun kävi ilmi, että kyseisen kaupunginosan asukkaat nostivat ämpäreillä vettä kellariensa lattioissa olevista rei'istä. Joskus vedennostoämpäreihin sattui jopa kaloja sekaan... Näiden kalojen jälkeläisiä uiskentelee edelleenkin tämän valtavan maanalaisen pylvässalin pohjalla olevassa vedessä, jonka ylle rakennettuja siltoja pitkin vierailija nykyään pääsevät tätä majesteettista ja surrealistista paikkaa ihailemaan. Osa tästä vanhasta vesisäiliöstä on edelleenkin vierailijoiden ulottumattomissa, mutta silti kyseessä on erittäin vaikuttavan kokoinen maanalainen kammio, johon käyttövettä aikoinaan johdettiin 19 km:n päässä sijaitsevasta järvestä.


Viimeisenä iltana ehdimme vielä vierailemaan pari päivää aikaisemmin avatussa Turkin korkeimmassa rakennuksessa (Istanbul Sapphire) sijaitsevassa ostoskeskuksessa, jossa näimme muun muassa vaijerien varassa lentelevän ja viulua taidokkaasti soittavan muusikon.


Tiistai-aamuna olikin taas vuorossa aikainen herätys ja matka lentokentälle, jossa Atlasjetin Check in-virkailija tempaisi pöytänsä alta passeja palauttaessaan ruusut seurueemme naispuolisille jäsenille kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi. Hieno ele turkkilaisilta (ottaen huomioon että maassa tapahtuu edelleen 5 kunniamurhaa päivässä). Lopulta pääsimme kunnialla kotiin Nikosiaan, vaikka periaatteessa maahan tulo Pohjois-Kyproksen "laittomien" rajanylityspaikkojen kautta onkin kiellettyä. Tämä on kuitenkin lakipykälä, jota Kyproksen (siis etelän) rajaviranomaiset eivät nykyään turhan tiukasti onneksi valvo. Vaikka heillä periaatteessa on oikeus antaa kyseisestä rikkeestä 1800€:n sakko, ei tätä käsittääkseni ole EU-kansalaisille määrätty useampaan vuoteen, joten todellista riskiä ei juuri ole. Tosin Turkista ostettu tuliaiset ja Turkista tai Pohjois-Kyprokselta ostetut tupakat ja alkoholi takavarikoidaan, jos niitä kassit satutaan tutkimaan ja niitä sieltä löytyy.


Ja näin, on Istanbulin matkakertomus saatettu luettavaksi. Jos kertaistumalta jaksoit tänne asti kanssani taivaltaa, niin en voi muuta kuin onnitella. O. sanoi, että olisi pitänyt jakaa ainakin kahteen osaan...mutta voihan yhden tekstin myös lukea kahdessa osassa, eikö totta :)


Paljon muutakin on siis viimeviikkoina koettu, mutta koetan palata niihin aiheisiin lähipäivinä,


I.

Istanbul - check!

Ne-am intors de doua zile din Istanbul, dar nici macar la poze nu am avut timp/rabdare sa ma uit. Sunt vreo 600 de poze facute in 4 zile :) pentru ca azi am preluat si pozele facute de J....

A fost o experienta interesanta sa calatorim cu alte persoane, in special cu un alt cuplu, si sper sa mai facem si altadata, mai ales ca ne-am inteles bine si intre ale mancarii, si la ritmul de mers si la stilul de "explorat". Am mers de dimineata pana seara, in ciuda vantului taios si a unei temperaturi care ne-ar tine in case in mod normal. Vremea nu a tinut cu noi decat sambata, cand chiar daca nu a fost cald, a fost soare si ne-a fost chiar cald la un moment dat (scurt moment, e drept...)

Am ramas cu impresii impartite despre Istanbul... e de vizitat (ca orice alt loc de pe planeta, de fapt), insa nu e impresionant prin arhitectura, curatenie (si nici murdarie), iar oamenii ne-au dat ocazii sa ne bucuram de/cu ei dar sa si ii evitam... in speta cei care stau in fata restaurantelor si te "imbie" sa intri sau macar sa te uiti la meniul lor, cu fraze de genul "arati flamand", "bine-ai venit in paradis", "vai, mcdonalds... nu pot sa cred".... haha, asta ca le mentionez pe cele mai hazlii. Pentru noi aceasta metoda de agatare nu ne-a facut decat sa mergem mai departe, fiind deja agasanti unii dintre ei. Toti incep a vorbi in engleza, dupa care schimba limba in functie de ce natie cred ei ca esti. De cele mai multe ori germana, rusa sau spaniola... nu se risca cu limbi mai putin uzuale, insa am intalnit multi oameni care rupeau ceva finlandeza iar 2 chiar o vorbeau fluent... sa va povestesc de astia 2...

Pe primul l-am intalnit chiar cum am sosit, in metroul de la aeroport catre oras. Avea un aer de macho/mafiot, cu par geluit si perciuni ascutiti, si niste ciubote aurii cu varful de metal ce stralucea de se lumina metroul. Eu cu J. si M. ne tot inghionteam a hlizeala la cum arata omul nostru, care statea in fata lui I. De obicei in cazuri dintr-astea imediat o cotim pe limba "codata" in finlandeza, ca sunt prea putin sanse ca cineva sa inteleaga. M-a strafulgerat gandul sa-i spun lui I. sa se uite ce haios e personajul, insa de data asta mi-am tinut gura si bine am facut, ca tipul s-a oprit din vorbit turca cu colegul de bancheta si a intrat in vorba cu I. intr-o fineza mai fluenta decat a multor vanzatori de kebab din Tampere (si de cat a mea, evident)... :)))))) Era un turc dintr-o mama italianca (de unde si aerul sicilian) care locuieste de 23 de ani in Finlanda, cetatean cu acte in regula... prea tare... simpatic mafiotul, a incercat sa ne sfatuiasca pe unde s-o luam, desi noi stiam bine ce tramvai tre sa luam, iar el era mai pierdut ca noi :D

Al doilea individ a fost un caz mult mai nefericit, un nene la vreo 60 de ani in fata bazarului, care a vazut o ocazie prielnica sa-si inventarieze toate spurcaciunile stiute in finlandeza. Eu m-am rusinat de ne-rusinea lui si am incercat sa ne indepartam, insa el insista ca tre sa mergem la magazinul lui, ca vazutul e pe gratis si ca... si ca... J. si M. o luasera inainte iar noi 2 dupa ei, incercand sa scapam de asta... Tipul a vazut ca se ingroasa gluma si ne-a dat un ultimatum "Deci acuma ce faceti, mergeti dupa astia (NB: prietenii nostri) sau veniti cu mine?", moment in care I. a inceput sa rada si sa-i explice omului ca nu venim nicaierea cu el si cu atat mai putin ne despartim de prietenii nostri, la care el a inceput sa ne injure pe noi cu tot neamul nostru de finlandezi (toate cele 5 milioane)... inca mi se urca sangele in cap cand imi amintesc de idiot... dupa care am hotarat ca nu mai spunem la nimeni de unde suntem, decat daca bagam un Nepal sau ceva :))

revin...
O.